Tilanne stabiili. Pojat kasvaa kohisten. Onpa ihanaa olla mutsi. Aina niitä ihastelen. Kuuntelen niiden hengitystä ja ihmettelen ihmettä. Hugo on kaunis lapsi. Mun mielestä maailman kaunein. Sillä on pitkät silmäripset ja ihanat pyöreät posket. Ja erityistä kyllä, mutta mun mielestä sillä on ihanat polvet. Kun ne piirtyvät pieninä sukkiksien alta. Ehkä niitä ihaillessa tulee mieleen se että olen aina halunnut lapsen. Vaikka en ikinä uskonut elämäntilanteeseeni sellaisen sopivan. Pienempi, Manu, on suloinen. Sillä on useita eri ilmeitä. Se ei varmaan vielä oikein tiedä miltä sen tulisi näyttää, niin se muuntautuu.. Aina se on suloinen, mutta joskus suloisempi ku joskus. Ihanaa että se on terve ja rauhallinen. Joskus tuntuu että se unohdetaan raukka ulos arjestamme, kun Huge vie huomion. Toisaalta se välttyy siltä hössötykseltä, jonka esikoinen sai osakseen. Ehkä Manusta tulee rauhallisempi tyyppi. Olen varma että molemmista tulee huippuja. Kuten isänsä Kimmokin, siis onhan sekin huippu (ei aina :) mutta Kimmo aina toitottaa kuinka Hugo on huippu. Joskus haluaisin myös olla itse huippu. Vaikkakin tiedän että Kimmo pitää mua huippuna. Jäävuorenhuippu?
Jollas edistyy. Kai. Oskari kaverimme tekee paljon töitä sen eteen. Onneksi on Oskari. Saatiin hienot värit keittiöön. Uskomaton tunne kun jo vuoden verran on odotellut jotain valmista. Ihan kun huomena olis jouluaatto ja sitten sitä siirrettäisiin joka päivä päivällä eteenpäin. JOku kaunis päivä herään Tonttiksen ullakkohuoneesta. Katson merelle ja huokailen, jos siis pystyn hengittämään. Silloin olen onnellinen!!! Mutta on tärkeää että myös nyt, odottaessa ja rempatessa hikeä ja verta ja kyyneleitä, on oltava onnellinen.
Toisaalta ei aina voi olla onnellinen. Mutta melkeen aina.
Nyt Huge heräs.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti